NEUROMIELEN PÄIVÄKIRJA
Tämä blogi kantaa nimeä NEUROMIELEN PÄIVÄKIRJA.
Käy lukemassa Neuromielen tarina!
Perjantai 7.8.2026
Kun oman osaamisen myyminen tuntuu itsensä kehumiselta
Oman osaamisen esille tuominen on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Ei siksi, ettenkö tietäisi osaavani, vaan siksi, että markkinoinnin maailmassa oma asiantuntijuus pitäisi osata sanoittaa vahvasti ääneen: kertoa, mitä osaa, miksi juuri oma näkökulma on arvokas ja miksi jonkun kannattaisi ostaa juuri minun koulutukseni tai palveluni. Se on tuntunut välillä melkein siltä kuin en myisi osaamistani, vaan kehuisin ja nostaisin itseäni.
Kun oma työ rakentuu ihmisyydelle, herkkyydelle ja aidolle kohtaamiselle, itsensä nostaminen esiin voi tuntua vieraalta. Mielessä herää helposti kysymyksiä: Saanko sanoa tämän itsestäni? Kuulostanko liian itsevarmalta? Mitä muut ajattelevat? Pitäisikö vain antaa työn puhua puolestaan? Mutta jos omaa osaamistaan jatkuvasti pienentää tai piilottaa, miten kukaan voi tietää, mitä kaikkea sen taustalla todella on?
Tänään pysähdyin tämän äärelle nähdessäni Itä-Suomen yliopiston ilmoituksen lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin perusopinnoista. Luin koulutuksen sisältöä ja mietin kuinka tärkeä ja arvokas kokonaisuus se on – ja tuo koulutus on myös minulla! Lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin opinnot ovat osa kasvatustieteen maisterin tutkintoni laaja-alaista koulutuspohjaa. Niiden rinnalla osaamistani rakentavat erityispedagogiikan laajat opinnot, työ- ja organisaatiopsykologian opinnot sekä pitkä käytännön työkokemus psykiatriasta, lastensuojelusta, kouluista ja erityisopetuksesta.
Yhtäkkiä näin oman koulutus- ja kokemustaustani hieman ulkopuolisen silmin. Minun ei tarvitse keksiä asiantuntijuuttani - minun ei tarvitse liioitella sitä. Minun ei tarvitse myöskään pyydellä sitä anteeksi. Olen rakentanut osaamistani pitkään – opiskelemalla, tekemällä työtä hyvin erilaisissa ympäristöissä, kohtaamalla ihmisiä heidän elämänsä herkimmissä vaiheissa ja yhdistämällä tutkimustietoa käytännön kokemukseen. Neuromieli ei ole syntynyt tyhjästä. Se on kasvanut vuosien koulutuksesta, työstä, havainnoista, kysymyksistä ja syvästä halusta ymmärtää ihmistä pintaa syvemmältä.
Ehkä oman osaamisen näkyväksi tekeminen ei olekaan itsensä myymistä. Ehkä se on vastuun ottamista siitä, ettei kaikkea opittua ja koettua jätä piiloon. Se on sen kertomista, millaista tietoa, ymmärrystä ja tukea pystyy tarjoamaan toisille. Asiantuntijuus ei myöskään tarkoita sitä, että tietäisi kaiken. Minulle se tarkoittaa vahvaa koulutuksellista perustaa, pitkää käytännön kokemusta, kykyä yhdistää eri tieteenaloja sekä halua tarkastella omaa ajattelua jatkuvasti kriittisesti ja oppia lisää.
Siksi harjoittelen nyt sanomaan tämän ääneen: Minulla on laaja-alainen ja vahva koulutustausta. Minulla on pitkä ja monipuolinen käytännön kokemus. Minulla on oma, perusteltu tapa yhdistää kasvatustiedettä, erityispedagogiikkaa, psyykkistä hyvinvointia, neuropsykiatriaa, työelämän ilmiöitä ja hermoston toimintaa. Minulla on oikeus kutsua itseäni erityisasiantuntijaksi. Ei siksi, että haluaisin nostaa itseni muiden yläpuolelle, vaan siksi, että minun ei enää tarvitse pienentää sitä, minkä eteen olen tehnyt valtavasti työtä.
Ehkä rinta rottingilla ei tarkoita kovuutta tai äänekkyyttä. Ehkä se voi tarkoittaa rauhallista varmuutta: sitä, että seisoo oman osaamisensa takana, omana itsenään. Näkyväksi tuleminen voi tuntua hermostossa asti. Silti sitäkin voi harjoitella – vähitellen, omassa tahdissa ja omalla tavalla. Tänään harjoittelen olemalla piiloutumatta ja piilottelematta omaa osaamistani.
Hyvää viikonloppua!
-Heidi / Neuromieli
Neuromielen päiväkirja 6.8.2026
Kun kynä katosi pulpetilta – menetimmekö samalla yhden oppimisen tärkeistä välineistä?
Koulujen alkaessa ensi viikolla olisi hyvä pysähtyä kysymään, onko digitalisaation keskellä jäänyt liian vähälle jotain hyvin yksinkertaista: kynä, paperi ja käsin kirjoittaminen. Tänään keskustelin omien kurssimateriaalieni yhteydessä käsin kirjoittamisesta, ja keskustelussa nousi esiin havainto, jonka uskon monen tunnistavan: kynällä kirjoittaminen tuntuu nykyisin usein työläämmältä ja vaativammalta kuin koneella kirjoittaminen. Minusta juuri tähän kannattaa pysähtyä. Entä jos kynällä kirjoittaminen tuntuu vaativammalta osittain siksi, että teemme sitä niin paljon vähemmän? Ja vielä tärkeämmin: onko juuri tuo vaativuus yksi niistä asioista, joiden vuoksi kynällä kirjoittamista tarvitaan? Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalainen koulu on digitalisoitunut voimakkaasti.
Digitaalisista välineistä on tullut luonnollinen osa oppimista, ja parhaimmillaan ne lisäävät saavutettavuutta, mahdollistavat yksilöllisiä tukikeinoja ja tarjoavat oppimiseen mahdollisuuksia, joita paperi ei voi tarjota. Samalla kuitenkin monessa koulussa kynällä kirjoittamisen, vihkotyöskentelyn ja painettujen materiaalien osuus on vähentynyt. Siksi kysymys ei enää ole vain siitä, osaavatko lapset käyttää digitaalisia välineitä - kysymys on myös siitä, saavatko heidän aivonsa, kehonsa ja kehittyvät taitonsa riittävästi sellaista harjoitusta, jota käsin kirjoittaminen tarjoaa.
Kynällä kirjoittaminen ei ole vain hitaampaa näppäilyä
Käsin kirjoittamisessa tapahtuu paljon enemmän kuin valmiin kirjaimen tuottaminen paperille. Kirjoittajan täytyy muodostaa kirjain liikkeenä: katse seuraa jälkeä, käsi säätelee kynän liikettä ja painetta, sormien ja ranteen hienomotoriikka työskentelee ja samalla kirjoittaja pitää mielessään sen, mitä hän aikoo sanoa. Näkö-, liike- ja tuntoaisti tuottavat jatkuvasti palautetta toiminnasta. Käsin kirjoittaminen harjoittaa hienomotoriikkaa, silmän ja käden yhteistyötä, liikkeiden suunnittelua, kynäotetta ja kirjoittamisen sujuvuutta. Kun käsiala automatisoituu, itse kirjainten tuottaminen vaatii vähitellen vähemmän tietoista kapasiteettia. Silloin työmuistin resursseja vapautuu ajatusten muodostamiseen, tekstin jäsentämiseen ja sisältöön. Siksi käsinkirjoitustaito ei ole vain kaunis lisä. Se on yksi kirjoittamisen perustaidon osa.
Hitaus voi olla oppimisen kannalta hyödyllistä
Koneella kirjoittamisen kiistaton etu on nopeus, ja se on monissa tilanteissa erinomainen asia. Pitkien tekstien tuottamisessa, muokkaamisessa ja saavutettavuuden tukena - näppäimistö voi olla ylivoimainen väline. Mutta oppimisessa nopeus ei aina ole sama asia kuin tehokkuus. Kun kaikkea kuultua ei ehdi kirjoittaa käsin sanasta sanaan, oppijan on useammin tehtävä jotain olennaista: valittava, tiivistettävä, jäsennettävä ja muotoiltava tieto uudelleen - ja juuri tämä aktiivinen käsittely voi vahvistaa ymmärtämistä ja muistamista.
Entä hermosto – voiko kynä myös rauhoittaa?
Tässä kohtaa haluan olla erityisen tarkka, ja sen vuoksi ei ole perusteltua sanoa, että kynällä kirjoittaminen automaattisesti aktivoisi parasympaattista hermostoa, vagushermoa tai siirtää ihmisen johonkin tiettyyn hermoston tilaan. Ihmisen autonominen säätely ei toimi näin yksinkertaisesti, mutta silti käsin kirjoittaminen voi joillekin oppijoille olla hermoston säätelyä tukeva työskentelytapa. Miksi? Paperilla työskentely voi rajata tehtäväympäristöä, sillä paperissa ei ole ilmoituksia, välilehtiä, viestejä, videoita tai yhden kosketuksen päässä odottavaa toista ärsykettä. Katseella on yksi rajattu pinta, ja käsillä on konkreettinen tehtävä.
Kirjoittamisen tempo on usein näppäilyä hitaampi ja liike on toistuvaa, tarkoituksenmukaista ja jatkuvan sensorisen palautteen ohjaamaa. Tällainen ympäristö voi vähentää huomion jatkuvaa uudelleensuuntaamista ja joidenkin oppijoiden kokonaiskuormitusta. Käytännössä kynä ja paperi voivat siis muodostaa eräänlaisen sensomotorisen ankkurin: huomio palaa käteen, liikkeeseen, paperiin ja käsiteltävään asiaan.
Neuromielen näkökulmasta rauhoittuminen ei synny siitä, että kynä olisi biologisesti “rauhoittava esine”, vaan siitä, että tehtävän rakenne ja ympäristön ärsyketaso voivat sopia kyseisen ihmisen säätelytarpeisiin paremmin. Ja tärkeää on tietysti muistaa yksilöllisyys; Oppilaalle, jolla on esimerkiksi merkittäviä hienomotorisia vaikeuksia, kehityksellistä koordinaatiohäiriötä tai kirjoittamiseen liittyvää voimakasta kuormitusta, pitkä käsinkirjoitustehtävä voi tehdä juuri päinvastoin: lisätä ponnistelua, turhautumista ja kuormitusta. Silloin tietokone, puheentunnistus tai muu apuväline voi vapauttaa kapasiteettia varsinaiseen oppimiseen. Neurosensitiivinen pedagogiikka ei siis määrää kaikille samaa välinettä. Se kysyy: mikä tukee tämän oppijan oppimista ja säätelyä tässä tehtävässä?
Palaan tämänpäiväiseen keskusteluun.
Jos kynällä kirjoittaminen tuntuu monesta nykyisin koneella kirjoittamista raskaammalta, ensimmäinen ratkaisu ei välttämättä ole kynätyöskentelyn vähentäminen entisestään, sillä joskus vaikeammalta tuntuva tekeminen kertoo yksinkertaisesti siitä, että taito tarvitsee harjoitusta. Käsialan sujuvuus, hienomotorinen hallinta ja kyky tuottaa ajatuksia käsin eivät kehity ilman toistoja. Taito, jota ei käytetä, ei myöskään automatisoidu samalla tavoin kuin taito, jota harjoitellaan säännöllisesti. Siksi ensi viikolla alkavassa koulussa toivoisin näkeväni teknologian rinnalla enemmän myös tätä:
- vihkoja, joihin todella kirjoitetaan
- omia käsin tehtyjä muistiinpanoja
- käsitekarttoja, nuolia, piirroksia ja luonnoksia
- tehtäviä, joissa tietoa tiivistetään omin sanoin
- hetkiä, jolloin ruutu suljetaan kokonaan
- kirjoittamista, jossa tavoitteena ei ole kaunis käsiala vaan ajatteleminen kynän avulla
- sekä yksilöllisiä vaihtoehtoja niille oppijoille, joille käsin kirjoittaminen muodostaa kohtuuttoman esteen.
Kyse ei ole paluusta menneisyyteen – eikä kyse ei ole siitä, että digitaaliset välineet pitäisi poistaa koulusta. Kyse on siitä, ettei teknologinen mahdollisuus saa muuttua pedagogiseksi automaatioksi. Kaikkea, minkä voi tehdä koneella, ei tarvitse tehdä koneella.
Ehkä kynä tarvitsee paluun pulpetille
Kynä on hidas, se vaatii liikettä, se vaatii harjoittelua. Se ei korjaa virhettä yhdellä näppäimellä - eikä tarjoa seuraavaa ärsykettä, jos tehtävä alkaa tuntua tylsältä. Ja ehkä juuri siksi sillä on edelleen erityinen paikka oppimisessa. Käsin kirjoittaminen voi tukea kirjainten ja kirjoittamisen oppimista, hienomotorista kehitystä, tiedon aktiivista käsittelyä, muistamista ja ajatusten jäsentämistä. Joillekin oppijoille paperi voi lisäksi tarjota ruutua rajatumman ja säätelyn kannalta helpomman työskentely-ympäristön.
Digitaidot ovat tämän päivän perustaitoja. Niitä tarvitaan - eikä koulun tehtävä ole kääntää kelloa taaksepäin, mutta myös kyky pysähtyä yhden asian äärelle, sietää tekemisen hitautta, muodostaa ajatus itse ja viedä se käden liikkeenä paperille - on taito. Ehkä uuden lukuvuoden yksi tärkeimmistä digitaidoista onkin oppia tunnistamaan, milloin digilaitetta ei tarvita. Ja joskus paras oppimisväline voi edelleen olla hämmästyttävän yksinkertainen: kynä, paperi ja rauha ajatella.
— Heidi Tapaninaho /Neuromieli
NEUROMIELI
– Mistä oikein on kyse?
Neuromieli yhdistää kasvatustieteen, erityispedagogiikan, neuropsykiatrisen osaamisen, psyykkisen hyvinvoinnin sekä hermoston toimintaa koskevan tutkimustiedon käytännönläheiseksi kokonaisuudeksi. Tarkoituksena ei ole selittää ihmistä pelkän hermoston kautta, vaan tuoda yksi tärkeä näkökulma lisää siihen, miksi ajattelemme, tunnemme, opimme, kuormitumme, palaudumme ja toimimme eri tilanteissa eri tavoin.
Heidi Tapaninaho
Neuromielen perustaja ja kehittäjä
Keskiviikko 5.8.2026
Tämä kuva kertoo Neuromielestä kaiken olennaisen tässä hetkessä.
- Heidi Tapaninaho
Neuromielen perustaja ja kehittäjä
Kotisivujen ja verkkokurssien tekeminen on vienyt satoja työtunteja, ja tämä kesä tuntuu menneen vähän niin kuin ”vain ohi”. Sää on tosin suosinut tätä prosessia – ei ole ainakaan säiden puolesta hirveästi harmittanut istua sisällä koneen ääressä.
Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa, siinä keskiyön tienoilla, mainostamaan Neuromielen kotisivuja Facebookissa. Se tuntui yllättävän isolta askeleelta. Kotisivujen tekeminen on nimittäin ollut melkoinen Via Dolorosa. Kaikki on pitänyt opetella alusta alkaen, ja samaan aikaan myös yrityksen palvelut ja tuotteet ovat etsineet lopullista muotoaan.
Kun ajatus siitä, mitä Neuromieli on ja mitä kaikkea se tarjoaa, on tarkentunut matkan varrella, on se väistämättä vaikuttanut myös verkkosivuihin. Tällä hetkellä sivustolla taitaa olla jotakuinkin kolmas visuaalinen versio.
Myös ajatukseni Neuromielen puhe- ja visuaalisesta tyylistä ovat ehtineet muuttua moneen kertaan. Millainen Neuromielen pitäisi olla? Miltä sen pitäisi näyttää? Miltä sen pitäisi kuulostaa? Miten tieteestä, hermostosta, neuropsykiatriasta, hyvinvoinnista ja ihmisen yksilöllisyydestä voisi puhua tavalla, joka olisi samaan aikaan ymmärrettävä, kiinnostava ja Neuromielen näköinen?
Ehkä juuri siksi tätä ”ulostuloa” on tehty pitkään ja hartaasti. Nyt olen kuitenkin tullut yhden tärkeän ajatuksen äärelle. Vaikka visuaalinen ilme ja tapa puhua ovat tärkeitä, vielä tärkeämpää on se, että Neuromieli löytyy. Että sen ideologia, palvelut ja tuotteet ovat ihmisten saavutettavissa. Ja ennen kaikkea se, että Neuromielen ajatus voisi tavoittaa mahdollisimman monen.
Neuromieli pyrkii edistämään ihmisten hyvinvointia hermostolähtöisesti, yhdistäen siihen vahvaa neuropsykiatrista ja psyykkisen hyvinvoinnin asiantuntijuutta. Ihmistä ei tarkastella vain yhden ominaisuuden, diagnoosin, käyttäytymisen tai vaikeuden kautta, vaan kokonaisuutena – yksilönä, joka toimii aina suhteessa omaan kehoonsa, kokemuksiinsa, ympäristöönsä ja muihin ihmisiin.
Neuromielellä on missio. Se pyrkii omalta osaltaan rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaisella olisi aidosti oikeus olla oma itsensä ja mahdollisuus kokea yhdenvertaisuutta ja osallisuutta. Ja tämä tarkoittaa ihan kaikkia ihmisiä.
Neurosensitiivinen maailma tarkoittaa Neuromielen ajattelussa maailmaa, jossa ihmisten erilaisuutta ei nähdä ensisijaisesti ongelmana, joka pitäisi korjata. Ihminen kohdataan yksilönä – omine erityispiirteineen, tarpeineen, kuormitustekijöineen ja ennen kaikkea vahvuuksineen. Sillä niitä meillä kaikilla on.
Olen monta kertaa käyttänyt esimerkkinä metsää. Puhumme paljon luonnon monimuotoisuuden varjelemisesta. Ymmärrämme, ettei elinvoimainen metsä muodostu siitä, että siellä kasvaa riveittäin täsmälleen samanlaisia puita. Silti ihmisten kohdalla tuntuu välillä siltä, että kaikkien pitäisi olla vähän niin kuin ”samanlaisia puita”.
Puutarhassakaan emme odota jokaisen kasvin menestyvän samoissa olosuhteissa. Toinen tarvitsee enemmän valoa, toinen viihtyy varjossa. Yksi rönsyilee nopeasti joka suuntaan, toinen kasvaa hitaasti mutta vahvasti. Joku tarvitsee enemmän vettä, joku vähemmän. Emme päättele varjossa viihtyvästä kasvista, että siinä olisi jotakin vikaa, koska se ei kukoista suorassa paahteessa. Me muutamme olosuhteita.
Ehkä ihmisyyttäkin pitäisi joskus tarkastella vähän enemmän näin. Ei kysyä ensimmäisenä: ”Miksi tuo ihminen ei pärjää niin kuin muut?” vaan: ”Mitä juuri tämä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin, oppiakseen, osallistuakseen ja käyttääkseen omia vahvuuksiaan?”
Siinä ajatuksessa on oikeastaan aika paljon Neuromielen ydintä. Emme tarvitse maailmaa täynnä samanlaisia puita. Tarvitsemme ympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset voivat kasvaa, kukoistaa ja kuulua joukkoon – omalla tavallaan. Ja ehkä juuri siksi tänään, kaikkien näiden työtuntien, versioiden, epäilyjen, opettelun ja loputtoman hienosäädön jälkeen, tärkeintä ei enää olekaan se, ovatko kotisivut täydelliset. Tärkeintä on, että ovi on nyt auki, ja Neuromieli on löydettävissä.
Neuromielen matka on alkanut, tervetuloa mukaan Neuromielen maailmaan!
- Neuromieli
